Pari päivää aikajatkumon poikkeamassa...

Eilen saatiin olla SLS:n Aids-työn matkassa jossain päin maaseutua. Lähdimme Tuulian kanssa matkaan meille kukon laulun aikaan ennen puolta seitsemää. Ajeltiin aamuruuhkassa taksilla ilmajunalle, ja ilmajunalla linjan päätepysäkille. Aamuruuhka on kyllä tullut tällä viikolla tutuksi. On se mahtavaa kun tiessä on viisi kaistaa rinnan, joista yksikään ei vedä. Jeh.

Päättäriltä meidät haki SLS:n Aids-työntekijä. Haettiin seminaarilta tiimin kaksi muuta jäsentä ja lähdettiin matkaan kohti Lopburin Aids-temppeliä. Lopburi on 150km Bangkokista pohjoiseen, ja "Aids-temppeli" buddhalaisen luostarin ylläpitämä ns. saattohoitopaikka hiv positiivisille eri ikäisille henkilöille. Me ei oltu varauduttu vierailuun juurikaan taustatietoutta hankkimalla, joten kaikki mikä paikasta opittiin oli uutta.

Temppelialue pitää sisällään eri asteisia osastoja hivin ja aidsin kanssa eläville. Me vierailtiin huonoimmassa kunnossa olevien osastolla. Voi sanoa että vierailu pysäytti meidät tajuamaan tämän taudin ja kansainvälisen ongelman todellisen luonteen. Asioista, joita ennen on ehkä nähnyt mediassa tai koulun luentomonisteissa, sai aivan todellisen kuvan, jolla on nimi ja oma yksilöllinen henkilöhistoria. Ei me päivän aikana päästy mitenkään tarkemmin tutustumaan keneenkään potilaista, mutta jonkinlaista keskustelua yritettiin luoda. Juttelin esimerkiksi 23-vuotiaan tytön kanssa, jonka tauti oli edennyt jo todella huonoon tilaan. Oikeastaan koko osasto olikin täynnä fyysisesti tosi huonossa jamassa olevia potilaita.

Oma "ammatillisuus" tällä vierailulla joutui alusta alkaen koetukselle. Lainausmerkit siitä syystä, että voiko ammatilliseksi kutsua esimerkiksi katsetta, joka mulla omasta mielestäni oli lähes koko ajan siellä olon aikana. Typerä, hölmistynyt ja väkinäisen neutraali hymynhäivä, joka yrittää välittää paikalla olijoille, että "ei tässä mitään, kyllä mä ymmärrän teitä ja osaan suhtautua tähän tilanteeseen". Ja itse en oikein osannut. En tiedä miten hyvin tuntojani peittelin, ja olisiko pitänytkään, mutta oli kyllä niin vaikea tilanne havaita oikeasti ihmisten kamppailevan siellä hengestään. Siinä sitten yrität olla jollain tapaa vetämässä rajaa siihen kuinka paljon annat näkemäsi vaikuttaa tunteisiisi.

En tiedä kuinka paljon tuosta tänään kokemastamme reissusta jaksaa edes kirjoittaa. Pelkästään se että kertoo rehellisesti kokemastaan tuntuu jollain tavalla väärältä. En tiedä. Ehkä voisinkin kirjoittaa tästä todella höystäen niillä kaikilla tunteilla joita mieleen nousi, tai sitten jotain sairaalan osastomaisen kylmää raporointia. En todellakaan tiedä, ehkä tässäkin on liikaa dramatiikkaa. Ne ihmiset siellä olivat sairaita, kuolemansairaita vailla ehkä tarvittavaa lääketieteellistä osaamista. Se paikka oli silti heille ainut minne mennä tuossa tilanteessa. Monet elävät siellä elämänsä viimeiset vuodet.

Tänään on sitten ollutkin "normaalia" työtä. Illalla enkun tunnit, joilta oppilaamme myöhästyivät tunnin. Kuulemma ruuhkaa oli taas ollut kaduilla, ja saatiin selville syykin näihin tän viikon ennennäkemättömiin trafiikkikaaoksiin. Bangkokin viereisessä kaupungissa jonka nimeä en nyt muista on ollut rankat tulvat. Siitä syystä liikennejärjestelyt täällä puuroutuu. Että ei me aivan turhaan olla huomioitu että täällä on tosiaan ollu entistä vaikeempi päästä paikasta toiseen autolla.

Huomenna meidän tehtävät erkanee. Tuulia lähtee aamuvarhaisella Armon kodille töihin. Mie en sinne voi mennä sukupuolisyrjinnän vuoksi, joten mulle on sitten muuta hommaa. Ensi työkseni taidan lähteä johonkin Sonyn merkkimyymälään kiristyttämään joitain ruuveja, koska kameramme runko lonksuu oudosti. Sen jälkeen olisi tarkotus surffailla vähän kaupunkia ympäriinsä mediapersoonana räpsien kuvia SLS:n eri tarkoituksiin. Nähtäväksi jää mitä huominen tuo tullessaan!